KATOAMISPÄIVÄ

Torstai 18.5.2017

Heräsin aamuna erittäin innoissani. Edellisenä iltana kotiin oli tullut uusi perheenjäsen, joka tälläkin hetkellä nukkuu olohuoneen sohvan vieressä. 10kk-ikäinen leikattu rescue tyttökoira, jonka kanssa minulla tulisi olemaan paljon tekemistä.

Sain etukäteen tietää, että Milli on hermorakenteeltaan arkaluontoinen koira. Minua tämä seikka ei haitannut, olin valmis tekemään töitä koiran kanssa. Serkullani Merillä oli Millin kasvukumppani pentuajoilta, Mila, jota kaikki vahvasti epäilevät Millin siskoksi. Olimme serkkuni kanssa erittäin innoissaan, että siskokset kohtaisivat monen kuukauden erossa olon jälkeen.

Noustuani ylös, päätin heti viedä Millin lenkille. Hain valjaat, jotka olimme edellisenä päivänä koiran tuoneen hoitajan Liisan kanssa katsoneet Millille sopiviksi. Koira oli tottunut valjailla kulkemiseen, ja mietimme että valjaiden kanssa jatkaminen uudessa paikassa olisi järkevää. Itse en ole valjaiden kanssa koskaan aikaisemmin puljannut, mutta olin opetellut valjaiden pukemista koiralle.

Aamusta rakensimme ensin luottamusta ja luoksetuloa namujen avulla Millin kanssa. Saatuani sen jälkeen valjaat päälle, lähdimme pihalle. Tämä oli Millin toinen kerta meidän pihallamme, ja ajattelin että tehdään tämä piha-alue nyt ensin tutuksi.

Oltuamme noin tunnin verran pyörimässä ulkona, Milli veti yhtäkkiä jarrut pohjaan.
Hän ei suostunut liikkumaan mihinkään. Koira oli sillä hetkellä kävellyt selkäni takana. Milli kävi maahan, ja vaikka kuinka yritin saada meitä liikkeelle, ei se tuottanut minkäänlaisia tuloksia. Päätin, että jäädään tähän sitten hetkeksi. Olimme siinä istuskelemassa ja samaan aikaan otin Millistä valokuvan.

Istuskeltuamme tovin, ajattelin yrittää, josko pääsisimme taas liikkeelle. Nousin ylös ja lähdin kävelemään eteenpäin. Milli havahtui ja lähti pakittamaan taaksepäin valjaissa.  Se onnistui kiemurtelemaan itsensä valjaista ulos.

Välittömästi kaikki veri kehostani pakeni varpaisiini, ja tunsin pyörtyväni.
Koirani, joka ei vapaaehtoisesti vielä tule luokseni on juuri päässyt vapaaksi kotipihallani. 
Istuin alas ja aloin kaivamaan namuja taskustani.

Tällä tavalla olimme äsken sisällä harjoitelleet, olin heitellyt namuja lähestyvänä vanana koirasta minuun. Olin päässyt sitä muutaman kerran jo koskemaan sisällä. Mutta nyt olimme ulkona, ja tilanne oli Millille aivan uusi ja kummallinen. Se oli koko lenkin ajan ollut joko yliaktiivinen tai passiivinen, eikä ollut vielä rentoutunut pihalla.

Kun Milli lähti liikkumaan, hän nopeasti huomasi, ettei ole enää kiinni missään. Sitten hän kääntyi ympäri, ja lähti menemään talomme vieressä olevalle pellolle. Peltoa hän juoksi niin pitkälle, kun silmä kantaa. Tämä tapahtui muutamassa sekunnissa.

Menin pellonlaidalle ja aloin heitellä namuja yhä maassa istuen. Kutsuin koiraa pari kertaa nimeltä, onneksi en paniikissa, mutta lujalla äänellä.
En yhtään tiennyt miten kauaksi se oli onnistunut juoksemaan, ja tahdoin sen kuulevan missä suunnassa koti on.

Kun huutelin ja heittelin namuja aikani, niin hysteria iski. Paniikki ja kyyneleet tulivat. Koira, joka on arka ja tuli juuri meille, on karannut. Soitin Millin entiselle hoitajalle Liisalle, joka oli juuri sinä päivänä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan. Hän antoi minulle toimintaohjeita, joita aloin noudattaa välittömästi. Soitin myös serkulleni Merille, joka lupasi tulla meille heti kun vain pääsisi.

Puoli tuntia sen jälkeen, kun Milli oli karannut, olin tehnyt ilmoituksen karkurit.fi sivulle, aktivoinut Millin turvasirun omiin nimiini, namuttanut koko lähitienoon, laittanut perheen toisen koiramme Kamun ulos Milli houkuttimeksi ja kuikuillut pihalla jospa koiraa näkyisi.

Kun tilanne hiljeni enkä tiennyt mitä tehdä seuraavaksi, niin paniikki otti jälleen otteensa. Koko karkureissun aikana oli erittäin vaikeaa päästä eroon raskaasta olosta, jonka koiran karkaaminen aiheuttaa. Epätietoisuus koiran olinpaikasta, musertava syyllisyys, puhdas pelko koiran hengen puolesta ja turhautuminen muistuttivat usein itsestään hiljaisten tuntien aikana, kun mitään ei tapahtunut.

Viiden tunnin sisällä paikalle saapuivat Liisan äiti, sisko Sofia ja hänen ystävänsä sekä perheen koira Johnny.

Liisa itse oli tässä vaiheessa jo joutunut lentämään Saksaan.

Myös Meri ja Mila tulivat paikalle, jossa Milli karkasi.
Tämän ajan sisällä olin nähnyt Millin yhden kerran, muutaman kilometrin päässä olevalla pellolla. Olin ajanut autolla ohi, matkalla ostamaan tonnikalaa ja nakkeja, kun huomasin sen juoksevan pellolla. "Täältähän näkee kotiin!"

Olin innoissani ja toiveikas, Milli ei ollut juossut kauaksi. Uskoin, että meillä oli hyvät mahdollisuudet saada Milli kiinni, kun lähdimme etsintäjoukkojen ja koirien kanssa jalkaisin etsimään koiraa. Mukanamme ollut Liisan äiti oli vakuuttunut, että Milli tulisi hänen luokseen, jos hän kutsuisi koiraa.

Kävelimme pelloilla ja ojissa koko loppupäivän. Jotkut hajaantuivat autolla haravoimaan aluetta, toiset kaverikoirien kanssa jalkaisin. Näimme Millin kolmesti sen iltapäivän aikana, kaksi näköhavainnoista tapahtui kun Milli ja Mila kohtasivat.

Nämä olivat myös ensimmäiset kerrat kun Mila näki Millin muutaman kuukauden eron jälkeen. Kasvukumppanusten ensikohtaaminen ei todellakaan ollut sellainen kun olimme suunnitelleet, mutta se meni hyvin. Millin karkureissun aikana Milli ja Mila kohtasivat toisensa moneen kertaan, ja jokaisesta kohtaamisesta huomasi että siskokset olivat ikävöineet toisiaan.

Viimeinen näköhavainto torstaina Ohkolassa oli iltapäivällä, se säikähti pahasti erästä etsijäämme ja lähti juoksemaan peltojen yli. Tämän jälkeen Millistä ei tullut näköhavaintoja, kun vasta seuraavana päivänä.

Kun ilta alkoi hämärtää ja etsinnät keskeytettiin, menimme Merin, veljeni ja Milan kanssa grillaamaan. Grillasimme avotulella koko yön ja toivoimme että levittämämme ruoka ja grilliruoan haju saisi Millin pysyttelemään alueella.

Keskiyöllä tuli soitto näköhavainnosta Hyvinkäällä. Sysipimeällä tiellä missä ei ollut katulamppuja, oli nähty musta koira. Ehkä Millin kokoinen. Lähdin välittömästi ajamaan Hyvinkäälle, mutta oli aivan liian pimeää nähdä mitään. Tunnin pyörittyäni näköhavaintoalueella, päätin lähteä takaisin Ohkolaan.

Kävimme Merin kanssa joskus kahden aikoihin yöllä nukkumaan, sopien että heräämme mahdollisimman aikaisin jatkamaan etsintöjä.

Ensimmäinen kuva on otettu juuri ennen, kun Milli karkasi, ja katselin kuvaa monta kertaa etsintäreissumme aikana.
Toinen kuva on otettu loppukeväästä, ennenkuin Milli tuli Suomeen.